Suomi / English / Русский
BoulderSaimaa
BoulderSaimaa
23.03.2015

Suomikiipeilyn Paavo Väyrynen


Teksti ja kuvat: Tuomo

Kun nauhuri kaivetaan esiin on haastateltavien vastaukset tavallisesti ovat lyhyitä, eikä juttua meinaa irrota. Jututtaessani Mikkeliläistä pitkänlinjan työväenkiipeilijää Antti Liukkosta tarinaa irtosi kuin itsestään ja lyhyeksi ajateltu juttutuokio venähti lähes tunnin tarinoinniksi. Lue miten Antti aloitti kiipeilyn 1990-luvun alussa kun avoimet kiipeilyhallit olivat vielä harvinaisuuksia. Jutussa valotetaan myös Antin suhdetta sisäkiipeilyyn ja sitä mikä vetää kiville ja kallioille vuosi toisensa jälkeen.

Mistä kaikki alkoi?

Yhdeksänkymmentäluvun alussa olin kokkiopintojeni takia Jyväskylässä. Opiskeluaikoina harrastin liikuntaa hyvinkin monipuolisesti aina punttisalilta sulkapalloon. Kiipeily tuli ensimmäistä kertaa vastaan television SporttiSpurtti ohjelmassa, jossa Juha Saatsi istui kiven alla lumisateessa ja esitteli ”Nakit ja muusi” reittiä. Reitin vaikeus oli Saatsin mukaan Ranskalaisella asteikolla 7B+ eli ”helvetin vaikea”. Mietittiin kaverin kanssa, että mitäköhän tuo tarkoittaa ja eiköhän se korkeiden kallioiden kiipeily olisi kuitenkin siistimpää?

Ohjelmasta innostuneena mentiin koulukaverin kanssa Jyväskylän Kanavuoreen sooloamaan korkeita raparännejä tennarit jalassa. Jossain vaiheessa hoksattiin, että ne kalliot on aika korkeita eli pudotessa todennäköisesti menehtyy. Asia ratkaistiin kipaisemalla läheiselle Shell- huoltamolle ostamaan pari hinausköyttä, jotka solmittiin yhteen. Toinen kavereista oli kallion päällä ja pyöräytti köyden puun ympäri ja kiipeilijä sitoin köyden vyötäisille. Pudotessa oli aina nahkat nilellä kyljestä! Eli aika klassinen tuon ajan kiipeilyharrastuksen aloitus.

Ei ilmeisesti ollut joustava hinausköysi?

Ei ollut joustava. Jossain vaiheessa mietittiin, että meidän touhut oli aika vaarallisia ja pelottavia. Samaan aikaan Hutunkihallia rakennettiin ja siellä järjestettiin kursseja. Mentiin kurssille ja siitä alkoi ”oikea kiipeily”. Alkuun kiipeiltiin paljon erilaisilla ihmisen tekemillä kallioleikkauksilla.

Mikä oli Jyväskylän ja Mikkelin skene tuohon aikaan?

Saatsin Juha oli puuhamiehenä Jyväskylässä. Kaukon veljekset Marko ja Jyrki olivat aloittelemassa lajia Saatsin opissa. Mikkelissä kiipeiltiin parin paikallisen kaverin kanssa. Mannisen Mikon isä oli aikaisemmin kirjoitellut ERÄ-lehteen kiipeilystä Etelä-Savossa ja Mikko tiesi näyttää meille paljon kallioita ja opetti meille trädikiipeilyn perusteita. Olhavallakin käytiin yläköysittelemässä useita kertoja pelonsekaisin tuntein vanhan paperitopon opastamana.

Treenaamisen suhteen meininki oli vähän sitä, että minkä kesällä kehittyi, niin aina talvella kadotti kun ei ollut treenipaikkaa Mikkelissä. Harvakseltaan käytiin Jyväskylässä talvisin, mutta ei se oikein riittänyt tason ylläpitämiseksi, saatikka sitten kehittymiseen. Meno muuttui 90-luvun lopulla kun rakennettiin oma treenipaikka Mikkelin jäähalliin ja talvellakin pääsi harjoittelemaan.

Kiipeily oli alkuun siis vahvasti ulkokiipeilypainotteista?

Kyllä. Kesäisin pari kertaa viikossa ajettiin Olhavalle harjoittelemaan. 90-luvun loppupuolella etsittiin ulkoa leveää boulder-kalliota, jossa olisi mahdollista harjoitella köysikiipeilyä varten. Pari pienempää löydettiinkin ja niillä kiipeiltiin poikkareita (eli seiniä sivuttain toim. huom.), kunnes Jyrki Kauko tuli armeijaan Mikkeliin vuosituhannen vaihteessa. Jyrki valaisi hommaa boulderoinnista eli reittejä alettiin kiipeillä myös ylöspäin pelkkien poikkareiden sijaan. Olin ostanut Mallorcalta ihan oikean pädin, josta Jyrkikin oli ihmeissään! Aikaisemmin reppu oli pistetty siihen merkiksi, mihin ei saanut tippua. Sen jälkeen tulikin paljon kiipeiltyä ensinousuja ja etsittyä uusia kiviä. Aikaisemmat köysikiipeilykaverit olivat lopettaneet, joten boulderointi oli hyvä tapa jatkaa harrastamista, kun sitä voi tehdä yksinkin.

Alun köysi-innostuksen jälkeen köydet siis joutivat kaappiin ja vannoin, etten enään niihin koske. Köysikiipeilyhän on vanhojen miesten touhua ja boulderointi on kova juttu! Sitten löytyi Turunvuori Mäntyharjulla ja ensinousujen tekeminen köysireiteille alkoi kiinnostaa. Siinä vaiheessa patjat puolestaan jäivät kaappiin, sillä ”boulderointi on mamiksille, jotka kantavat metsäänkin oman hammasharjan”. Ensinousujen tekeminen ja uuden löytäminen on itselle aina ollut kuitenkin tärkein osa kiipeilyä, joten ensinousujen tekeminen Turunvuoreen motivoi kovasti.

Eli lempinimi ”Suomikiipeilyn Paavo Väyrynen” johtaa ilmeisesti näistä vuosittain toistuvista köysi vs boulder takinkäännöistä?

Kyllä näin taitaa olla. Köysien kanssa kiipeily on ehkä kuitenkin ollut itselle se rakkain juttu. Mustavuoren löytyminen oli supermotivoiva asia köysikiipeilyn jatkamiseksi. Se tunne kun ensimmäistä kertaa näki sen kallion ja profiilin oli kuin ensimmäistä kertaa penskana näki Darth Vaderin valkokankaalla, kylmät väreet ja kaikki. Sielläkin pääsi tekemään ensinousuja niin se oli ihan ensiluokkainen homma! Mustis on kuitenkin ihan uniikki paikka!

Poikasi Veeti on nykyään mukana paljon kiipeilyreissuilla. Mistä Veetin innostus alkoi?

Olin Veetin syntymän aikaan itse iltatöissä, joten olin päivisin pojan kanssa kotona. Veeti oli helppo ottaa mukaan treeneihin hallille. Poika valvoi juoksurattaissa matkan hallille ja siellä maitopullo huuleen ja poika unille. Metsässäkin homma onnistui hyvin heti alkuun. Oltiin kaverin kanssa menossa syyskylvöjen aikaan Jyväskylän 28.7:lle ja käveltiin pellon reunaa kohti kiviä. Molemmilla pädit selässä, rinkat sylissä, lapset istuimessa toisessa käsipuolessa ja lapsen kamat toisessa. Maajussi ajoi viereen ja totesi: ”En edes uskalla kysyä mitä olette menossa tekemään”.

Alkuun se oli Veetilläkin enemmän retkeilyä ja mullan syömistä. Noin neljä vuotta sitten ensimmäistä kertaa Kalymnoksella Veetilläkin kristallisoitui se, että reittien kiipeily on mahdollista ja innostuminen on siitä kasvanut koko ajan. Poika on päässyt omaan tahtiin kokeilemaan ja on tällä hetkellä haluaa aina lähteä mukaan kun olen itse menossa. Veetilläkin fokus on alusta lähtien ollut ulkokiipeilyssä.

Sisäkiipeily vs ulkokiipeily?

Ulkokiipeily on aina ollut se juttu jonka vuoksi tätä tehdään ja sisäkiipeily lähinnä pakollinen paha. Olen tiedostanut sen, että harjoittelemalla enemmän sisällä taso olisi varmasti korkeampi. Sisällä intensiteetti on kuitenkin aina kovempi ja harjoittelu tehokkaampaa. Ulkona oleminen ja kaikki muut ulkokiipeilyyn liittyvät asiat ovat kuitenkin niin hienoja!

Nykyään kun on hienoja sisäpaikkoja niin onhan sisäkiipeilykin muuttunut miellyttävämmäksi. Täällä BoulderSaimaalla ja esimerkiksi Voemalla on paljon hyviä reittejä, eikä sisäkiipeilykään ole pelkästään kahvasta vetämistä, vaan reiteissä on monasti jotain teknisiä juttuja. Se on kuitenkin kiipeilyssä itselle tärkeää että mukana on liikkumista ja tekniikkaa. Aikaisemmin innokkaana leuanvedon harrastajana totesin, että kiipeilyssä viehättää juuri sen monipuolisuus. Kiipeily on aika paljon muutakin kuin pelkkää leuanvetoa. Siitä se ensinousujen tekemisen viehätyskin varmaan tulee. Se on kuitenkin prosessi, jossa pienetkin asiat ovat tärkeitä. Monelle varmaan ulkokiipeily on juuri samasta syystä turhauttavaa, kun pieniä asioita on niin paljon ja aina asiat eivät ole pelkästään itsestään kiinni. Pitää esimerkiksi olla nahka hyvässä kohdassa, kitka kohdallaan tai ote pitää ottaa juuri oikein. Eli paljon pieniä juttuja. Ikäänkuin palapelin kasaamista.

En itse ole kuitenkaan kova redpointtaamaan, eli työstämään kovia reittejä pitkään, vaan siirryn eteenpäin kohti uusia projekteja. Olen kuitenkin ilokseni huomannut, että 35-ikävuodenkin jälkeen olen saanut nostettua tasoa tasaisesti ja vietyä itseä pois mukavuusalueelta. Uskallan nykyään ottaa enemmän riskejä haastamalla itseään vaikeammillakin reiteillä. Pitäisi vieläkin enemmän uskaltaa ottaa kovia haasteita ja aloittaa vaikeita projekteja. Olen sisällä tosi heikko, mutta ulkona kiipeilen kuitenkin vahvemmin. Siellä kiipeily on paljon muutakin kuin otteista vetämistä. Asennot, kitka ja tekniikka ovat paljon suuremmassa roolissa. Pienet asiat ratkaisevat useasti onnistumisen ja epäonnistumisen välillä.

Kiipeilet monipuolisesti kiipeilyn eri alalajeja (trad, sport, boulder). Onko eri alalajeilla mielestäsi eroja ja mikä on suosikkisi tällä hetkellä?

Itselle köysikiipeily on kiipeilyn jaloin muoto, koska se on myös psyykkisesti haastavaa. Pitää pystyä kiipeilemään hermostumatta ja jännittämättä pidempiä aikoja. Lisäksi köysireittien pituus on hieno juttu. Hienostakin boulderista jää välillä sellainen fiilis, että se loppuu vähän kesken. Esimerkiksi Mustavuoressa tykkään siitä, että se on vähän kuin boulderointia köyden kanssa. Köysikiipeily on monipuolisempaa, kun otteista ei voi vain vetää täysillä, kun pitää säästää voimia pitkällä reitillä. Tällöin myös kiipeilytekniikka nousee tärkeämmäksi kuin boulderoinnissa.

Mikä se sitten vie kiville ja kallioille vuodesta toiseen?

Kiipeilyssä viehättää kaksi seikkaa. Olen äärettömän kilpailuhenkinen ja monessa joukkuelajissa esimerkiksi ärsyttää se kun mietitään epäonnistumiseen johtavia seikkoja. Onnistuminen on myös muista joukkueen jäsenistä kiinni. Kiipeily on siinä suhteessa äärimmäisen yksinkertaista. Joko pääset reitin tai et, mutta syyllinen on aina selvillä. Omaa suorituskyvyn kehitystä varsinkin ulkona on helppo seurata. Pystytkö vuosien mittaan nostamaan omaa tasoasi vai et? Kilpailu itseään vastaan on helppoa.

Toisaalta sitten onnistumisen elämyksiä voi tulla pelkästään siinä, että kiipeät hienon reitin hienolla paikalla. Reitti voi olla helppokin, mutta reitin, ympäristön ja tilanteen yhdistelmä voi olla niin hieno, että se jää mieleen. Harrastin aikaisemmin kestävyysurheilua ja juuri tässä se erosi kiipeilystä. Kestävyysurheilussa ainoa tapa mitata onnistumisia tai kehitystä on kello. Jos vaikka vuoden tahkoaa samaa lenkkiä, eikä aika kehity, niin se saattaa syödä motivaatiota.

Kiipeilyssä onnistumisia voi saada niin monesta asiasta. Muistan tällaisen elämyksen työstäessäni Sound of Silence reittiä Viljakansaaressa. En vieläkään ole kiivennyt reittiä, mutta oli todella hieno tunne kun viimein keksin pitkän pohdinnan ja useiden reissujen jälkeen miten kruksimuuvi on mahdollista tehdä! Samanlainen kokemus oli Fontainebleaun metsissä Beurre Marga- nimisellä 6B reitillä. Yritimme Suomipossella reittiä kiipeillä huonolla menestyksellä. Mukana porukassa oli myös kavereita, jotka olivat Suomessa kiipeilleet jopa 7C:n bouldereita. Reitti ei kuitenkaan edes lupaillut! Sitten paikalle lipuu paikallinen kaiffari Ari Suhos-shortseissa ja selittää huonolla englanninkielen taidolla: ”Eipä lähdetä pojat hosumaan sinne ylöspäin niin vauhdilla. Otatte vaan saidereista kiinni, mutta sitten laskettekin itsenne alaspäin jalan varaan. Sitten käden voi irroittaa ja pääsette eteenpäin.” Oltiin ihan että ei ikinä! Kuitenkin kokeiltiin ja se toimi. Siinä se iski, että tätä tämä kiipeily on. Ei aina pelkkää hampaat irvessä vetämistä!

Mikä vie miehet maailmalle retkeilemään kiipeilyn perässä ja missä kaikkialla olet reissannut?

Espanian El Zorro ja Malagan köysikiipeilyyn ollaan tutustuttu ja monessa muussakin paikassa sielläpäin. Kreikan Kalymnoksella olen käynyt kolme kertaa. Kesäpaikkana se on oivallinen hyvän kiipeilyn ja rennon ilmapiirin vuoksi. Ei ole huutavia Englantilaisia, löytyy hyvää ruokaa ja hienoa kiipeilyä. Kiipeilyltään se on hyvin erilaista kuin Suomessa jyrkkine profiileineen ja kalkkikiven vuoksi. Se on itselle hyvin epätyypillistä kiipeilyä, mutta juuri siksi niin hienoa! Lisäksi lepopäiviksi löytyy paljon tekemistä esim. sukeltamista ja maastopyöräilyä.

Ranskassa tietysti Fontsussa, Itävallassa, Saksassa ja Norjassa. Itävalta ja Saksassa todella hyvää köysikiipeilyä ja boulderia. Veeti on toivonut reissua Fontsuun ja sinne ollaan varmaan menossa lähivuosina.

Reissaamisessa on myös tietysti se, että siellä pääsee kiipeilemään rakkaiden ihmisten kanssa. Useimmat kaverit, joiden kanssa tulee pidettyä yhteyttä on enemmän tai vähemmän kiipeilijöitä. Ajatusmaailmat kohtaavat! Monesti aikuisten harrastaminen on sitä, että voidaan tehdä jotain muuta. Päästään pois kotoa tai työstä. Meillä on kuitenkin kaveriporukassa kiipeily se juttu myös reissussa. Kaikki on fanaattisia kiipeilijöitä ja se näkyy asioiden priorisoinnissa. Viiniä juodaan iltaisin, mutta aina mielessä on kuitenkin seuraavan päivän kiipeilyt!

Kiitos Antille hienosta tarinasta!