Teksti & kuvat: Tuomo
Haluatko kehittyä kiipeilijänä ja päästä yhä vaikeampia reittejä? Tottahan toki! Kukapa nyt ei haluaisi kehittyä, oli kyseessä mikä laji tahansa.
Mitä kehitys sitten tarkoittaa ja miten sitä olisi hyvä mitata? Looginen kehityksen mittari ovat tietysti onnistuneet suoritukset yhä vaikeammilla reiteillä. Kiipeilyssä oman tason mittaaminen on hieman monta muuta lajia haastavampaa, koska reittien vaikeutta on vaikea määritellä absoluuttisesti. Ei ole kiloja tai sekunteja, joita mittaamalla voidaan sanoa toisen reitin olevan toista vaikeampi. Reittien vaikeutta arvioitaessa on kyse aina subjektiivisesta arviosta.
Mikä sitten on kenellekin vaikeampi reitti olisi kokonaan erillisen tekstin aihe. Tässä yhteydessä tyydyn toteamaan, ettei lappujen värien tai edes ulkokiipeilyreittien greidien tuijottelu välttämättä ole ainut ja paras tapa oman kehityksen seuraamiseen.
Sen sijaan kehitystä olisi hyvä pyrkiä suhteuttamaan omaan aikaisempaan suorituskykyyn, omiin vahvuuksiin ja heikkouksiin ja sitä kautta yrittää hahmottaa kehittyykö suorituskyky toivottuun suuntaan.
Onnistumisten ongelma?
Onnistuneiden suoritusten ongelma liittyy niiden itseisarvoiseen tavoitteluun. Jos harjoittelun onnistumisen ainoa mittari on se, pääseekö jokaisessa harjoituksessa edellistä vaikeampia reittejä, voi harjoittelun motivaation säilyttäminen olla vaikeaa. On melko epärealistinen tavoite jatkaa lineaarista kehitystä harjoituksesta toiseen pitkällä tähtäimellä. Itse en tunne ainuttakaan urheilijaa, joka treenistä toiseen pystyisi jatkuvasti parantamaan omaa maksimaalista suorituskykyään.
Jos siis jokaisessa harjoituksessa tavoitteena on edellistä vaikeampi reitti, on harjoittelun seuraus välttämättä pettymys. Tason kohottaminen joka treenissä on yksinkertaisesti epärealistinen tavoite. Silti moni kiipeilijä tuntuu tähän tähtäävän. Tästä seuraa helposti turhautuminen, kun kehitys tuntuu junnaavan paikoillaan. ”Miksi en enää pääse vaikeampia reittejä?” tai ”miksi kehitykseni on loppunut?” tuntuvat olevan melko yleisiä kysymyksiä kiipeilijöiden keskuudessa.
Ratkaisu on taidokkuuden kehittäminen!
Taidokkuudella tarkoitan kokonaisvaltaista kehittymistä kiipeilijänä. Englannin kielessä sana mastery kuvaa mielestäni hyvin tavoiteltavaa asian tilaa. Mastery voidaan suomentaa taidokkuudeksi, hallinnaksi tai huippusuoritukseksi.
Taidokkuuden kehittämisessä tähdätään yksittäisten reittien pääsemisen sijaan taitojen kokonaisvaltaiseen kehittämiseen. Taitojen kehittäminen voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että välillä kiipeillään paljon helppoja reittejä ja keskitytään vaikkapa liikkumisen sulavuuteen (motorinen oppiminen) ja hyvään jalkatekniikkaan reittien vaikeuden sijaan.
Monella kiipeilijällä harjoittelun fokus tuntuu olevan pelkästään yhä vaikeampien reittien pääsemisessä. Kuitenkin niin kauan kun tarkoituksena on harjoitella kiipeilyä, on melko sama, onnistutko pääsemään jonkun tietyn reitin vai et. Ainoa asia millä on väliä, on se, opitko mitään tuossa prosessissa.
Taidokkuutta harjoiteltaessa harjoittelun keskiöön nousee kiipeilyn harjoittelu eikä reittien suorittaminen. Tällöin onnistuneeseen harjoitukseen ei tarvita jatkuvaa vaikeampien reittien pääsemistä, joka on paitsi epärealistista, myös turhauttavaa. Taidokkuutta harjoiteltaessa harjoituksen tavoitteet ovat monipuolisempia ja palkitsevampia. Onnistuneeksi harjoitukseksi käy silloin vaikkapa hallitumpi liikkuminen, sulavampi jalkatekniikka tai pieni edistyminen projektilla.
Onnistumiset vaikeilla reiteillä ovat taidokkaan harjoittelun ja tekemisen seuraus eikä niinkään itse harjoittelun tarkoitus. Seuraavassa blogitekstissä esitellään seitsemän vinkkiä, joita soveltamalla omaan harjoitteluun voit yksittäisten onnistumisten sijaan keskittyä taitojen kartuttamiseen.