Teksti & kuvat: Tuomo
Kiipeilystä voi kiinnostua minkä ikäisenä tahansa. Tietenkään kiipeily ei innosta kaikkia, kuten ei mikään muukaan laji, mutta kiipeily tuntuu vetoavan ihmisiin iästä riippumatta. Tästä huolimatta edelleen yleisin mielikuva kiipeilijästä lajia tuntemattomalle on lähes supervoimin varustettu nuori mieshenkilö.
Onneksi BoulderSaimaalle marssii usein sisään rohkeita aikuisia ihmisiä, jotka ovat valmiita haastamaan omat mielikuvansa ja ennakkoasenteensa ottamalla oikeasti selvää asioista. Tämä tarina kertoo kahdesta tällaisesta ihmisestä. Tällä kertaa haastattelussa on hallimme rohkein pariskunta eli Hanna ja Markku Niemelä!
Kertoisitteko alkuun hieman itsestänne ja liikuntataustastanne?
Hanna: Minä olen Niemelän Hanna ja melkein 50-vuotias naisihminen. Kiipeilyn aloitin viime syksynä Onnin kuntokiipeilyryhmässä. Työskentelen yliopistolla sähkötekniikan osastolla tutkijaopettajana.
Markku: No, jos kerran heti aletaan rajapyykkejä rikkoa, niin minä olen Markku ja jo 50-vuotta täyttänyt herrasmies. Työskentelen kahdessa roolissa eli toisaalta olen töissä yliopistolla ja samaan aikaan myös ABB:llä. Työaika kuluu niin toimistolla kuin sähkötekniikan laboratorioissa. Kiipeilyn aloitin samaan aikaan Hannan kanssa. Lajin pariin päädyttiin alunperin Onnin kuntokiipeilyryhmän mainoksen nähtyämme. Hanna törmäsi mainokseen jossain ja innostuin itsekin asiasta heti.
Hanna: Siinä alussa oli joku väärinkäsitys, kun alkuun luulin, että se on pelkästään naisille tarkoitettu ryhmä, mutta mainoksessa ollut linkki johti kuitenkin kuntokiipeilyn esittelyyn ja huomattiin, että se onkin tarkoitettu kaikille. Se oli vähän sellainen monien sattumien summa, että päädyttiin osallistumaan.
Markku: Liikuntatausta meillä molemmilla on aika hyötyliikuntapainotteinen. Liikuntaharrastuksista tärkein on suunnistus, eli käyn aktiivisesti iltarasteilla ja olenpa osallistunut kymmenisen kertaa myös Jukolan viestiin. Varsinainen kilpailu ei kuitenkaan ole minulle niin tärkeää, vaan pidän tapahtumien tunnelmasta. Hyötyliikuntana tehdään paljon lumitöitä, ja tänä talvena sitä urakkaa onkin riittänyt! Myös pyöräilystä pidän paljon, vaikken mikään himopyöräilijä olekaan.
Hanna: Juoksu on myös meille tärkeä juttu. Käydään jonkin verran juoksemassa, ja sitä tehdään myös yhdessä. Polkujuoksu on selkeästi meidän suosikki eli juoksulenkit suuntautuvat usein maastoon. Harrastamme myös retkeilyä, veneilyä ja muuta ulkoilua. Olemme aika aktiivinen perhe eli tuntuu, että olemme aina liikkeellä. Lomillakaan emme kauheasti tykkää makailla paikallaan.
Minulla on viime vuosina ollut sellainen pieni rullaluistelumania eli rullaluistelua harrastan kesäisin innokkaasti. Kesä 2016 oli oikea huippuvuosi ja luistelin kesässä yli 1100 kilometriä.
Kumpikaan meistä ei oikein ole mitään salityyppiä. Itse ainakin kyllästyisin niin nopeasti salilla käymiseen, että se ei ole minua varten.
Millaisia mielikuvia teillä oli kiipeilystä ennen kuin kävitte kokeilemassa?
Hanna: Tarina kiipeilyharrastuksemme taustalta alkaa oikeastaan jo paljon kauempaa kuin ensimmäisestä kiipeilykerrasta Onnin ryhmässä. Olin sähköpostilistallanne jo vuosien takaa, kun olin kirjautunut sisään yhden lapsemme partioryhmän kanssa tehtyä kiipeilykokeilua varten.
Silloin minulla oli sellainen mielikuva kiipeilystä, että täällä on koko ajan varusteet ja köydet kiinnitettynä. Sitten kun minulle selvisi, että pääosa kiipeilystä tapahtuu ilman köysiä niin olin hieman kauhuissani, mutta ajattelin, että kaipa ne tietävät mitä tekevät eikä kiipeilyssä pääse sattumaan mitään loukkaantumisia. Ajatus kiipeilystä oli se, että se on vain nuoremmille hurjapäille tarkoitettu laji.
Siihen asti olin suunnilleen poistanut suoraan kaikki lähettämänne mainokset, mutta joku siinä syksyllä alkoi lajissa kuitenkin kiinnostaa, ja päätimme ottaa osaa Onnin kuntokiipeilyryhmään. Toki en aikaisemmin olisi voinutkaan tulla kiipeilemään, sillä käteni olivat erilaisten hermovaivojen takia niin huonossa kunnossa, ettei kiipeily olisi onnistunut.
Mikä käsissäsi oli siis vikana?
Hanna: Minulla oli muutama vuosi sitten hermopinne molemmissa ranteissa (rannekanavaoireyhtymä), ja kyynärhermoissa oli sama vaiva. Käteni on leikattu yhteensä viisi kertaa, ja yhdessä leikkauksessa leikattiin jopa samaan aikaan niin ranne kuin kyynärpää.
Varsinkin vasemman käden lihakset kyynärvarresta surkastuivat aika pahasti, eikä kättä voinut käyttää kunnolla. Päätin kuitenkin kuntouttaa kädet, ja aloin tehdä erilaisia liikkeitä käsivoimien palauttamiseksi. Leuanveto osoittautui oivaksi harjoitukseksi kuntoutuksessa. Leuanvedot eivät tietenkään aluksi onnistuneet täydellisesti, vaan aloitin käsivoimien varovaisen harjoittelun ensin voimapyörän avulla ja tekemällä alkuun puolikkaita leuanvetoja.
Tärkein oppi itselleni tuossa projektissa oli, että kärsivällisesti ajan kanssa tehtynä kunto kyllä varmasti karttuu ja kehitystä tapahtuu. Suorituksen täydellisyydestä en ollut niin kovinkaan huolissani. Pitää vaan tehdä harjoittelusta viikoittainen/päivittäinen rutiini eikä odottaa ihmeitä viikossa. Kuminauhaa voin kyllä suositella niille, joita aloittaminen hirvittää.
Vastasiko ensimmäinen kiipeilykokemus ennakkokäsityksiä?
Markku: Ei minulla oikeastaan ollut kummempaa ennakkokäsitystä lajista. Toki jotain mielikuvaa oli muodostunut, muttei mitään tarkempaa ajatusta ollut. Alusta asti oli ilo huomata, että reittejä pääsi ylös, ja sai onnistumisia heti alkuun. Nopeasti myös huomasi, että kiipeily on paljolti myös tekniikkalaji.
Hanna: Minä jäin kyllä ihan välittömästi koukkuun! Heti ensimmäisestä kerrasta lähtien huomasin ajattelevani seuraavaa kertaa, kun pääsee seinälle ja töissäkin usein mietin innoissani, että tänään on kiipeilypäivä!
Mitä sellaisia kokemuksia kiipeilystä saa, joita ei muista lajeista löydy?
Hanna: Kiipeilystä saa mahtavan itsensävoittamisen tunteen, kun onnistuu asioissa, jotka vielä hetki sitten saattoivat tuntua aivan mahdottomilta. On mahtava tunne, kun uskaltaa tehdä jotain liikkeitä, jotka jännittävät tai oivaltaa uusia asiota ja reittejä. Kiipeilyssä on myös se hyvä puoli, että asioita jää kesken, ja sitten vain miettii, että kyllähän minä sen pääsen, kun pääsin jo näin pitkälle. Lisäksi kiipeily yhdistää oivalluksia, liikkumista ja omaa uskallusta hienolla tavalla. Pitää vain uskaltaa astua ulos omalta mukavuusalueeltaan.
Markku: Oma kuva kiipeilystä oli se, että ei se mitään helppoa varmasti ole. Jo ensimmäisen kerran jälkeen kiinnostus heräsi, että miten ihmeessä noita vaikeampia reittejä voi muka kiipeillä. Samoin ensimmäisistä kerroista asti oli selvää, että sellaista tietynlaista liikkuvuutta olisi hyvä harjoittaa. Se on kuitenkin ominaisuus, joka tässä iässä alkaa jo vähän katoamaan, jos asialle ei tee mitään.
Hanna: Me istumme työn puolesta ison osan päivää, ja tässä iässä sen kyllä huomaa. Kiipeily onkin todella hyvää vastapainoa istumatyölle. Täällä kyllä lähtee päivän aikana tulleet jumit!
Markku: Se on myös ollut ilo huomata, että ehkä ensimmäistä kertaa lukuun ottamatta kiipeilyssä ei tule paikat kipeäksi, kuten monessa muussa satunnaisessa liikunnassa.
Lajia tuntemattomien mielestä kiipeilyä pidetään usein paljon voimaa vaativana ja hyvin haasteellisena nuorten miesten lajina. Miten koette tällaisen mielikuvan lajista?
Hanna: Kyllä se minun ikäluokan naisten yleisin vastaus kiipeilystä puhuttaessa on edelleen se, että kuulostaa hauskalle, mutta ei minulla ikinä riittäisi voimat tai rohkeus tehdä sellaista. Monelle pitää alkuun näyttää kuvia, jotta ihmiset ymmärtävät mistä on kysymys.
Markku: Minulla ei ihan ole noin jyrkkää kokemusta asiasta. Kyllä se monelle oman ikäluokan miehellekin tuntuu olevan kaukainen ajatus, että kiipeilyharrastuksen voi aloittaa myöhemmälläkin iällä. Kävimme työporukalla viime keväänä Rauhan Atreenalin parkissa ja kyllä sielläkin näkyi, että aikuisetkin pystyvät hyvin tekemään. Sen sijaan monella nuoremmalla tuntui olevan vaikeuksia korkeuden kanssa.
Hanna: Naiset tuntuvat usein vetoavan siihen, että heillä on niin huonot käsivoimat, etteivät voi tulla kiipeilemään. Sitten siitä muodostuu helposti vähän sellainen noidankehä, ettei mitään voi tehdä, kun ei ole voimaa. Sitä voi sitten miettiä, että mistä sitä voimaa tulee, jos ei yritä eikä tee? Käsien leikkausten jälkeen jouduin itsekin aloittamaan voimien palauttamisen ihan nollista, mutta pikku hiljaa lihakset taas voimistuivat ja kiipeilyharrastuskin tuli mahdolliseksi. Siitä se sitten kuitenkin lähti, kun vähän kerrallaan alkoi tehdä ja sitten nopeasti huomasi, että voimat kyllä kehittyvät, kun vain yrittää. Rohkeus kokeilla ja se, ettei ajattele liikaa, ovat kuitenkin ehkä se tärkein juttu!
Markku: Tämä on ehkä vähän vanhakantainen ajattelutapa, mutta kyllä nykyään ihmisen tekevät käsillään aika paljon vähemmän fyysistä työtä, kuin aikaisemmin ja se kyllä varmasti vaikuttaa pystyvyyteen monessa asiassa. Itse olen kotoisin maaseudulta ja siihen aikaan kun olin lapsi ja nuori tehtiin paljon käsillä töitä, mikä on toki antanut valmiuksia tehdä monenlaisia asioita.
Se täytyy myös sanoa, että vaikka nuorisoa aina parjataan milloin missäkin, niin täällä on ollut ilo huomata, että kiipeilemässä käy paljon myös lapsia ja nuoria. On ollut ilo huomata, miten innoissaan ja taitavasti he kiipeilevät.
Iästä puheenollen! Ette ole aivan tyypillisimmässä kiipeilyharrastuksen aloitusiässä. Miten teidät on otettu hallilla vastaan?
Hanna: No, jos meille on naureskeltu, niin ainakin muut ovat onnistuneet sen hyvin peittämään! Tai sitten minä olen vain niin hupsu, etten ole huomannut mitään *hersyvää naurua*! Ei vaineskaan. Kyllä minusta täällä on ollut hirveän helppo olla. Kiipeilijät tuntuvat olevan varsin avoimia ja ystävällisiä, joten mukaan on ollut helppo tulla, ja ohjausta ja neuvoja saa aina tarvittaessa.
Markku: Asennoitumiskysymyshän se paljon on. Tai siis itsellä on ainakin avoin suhtautuminen uusiin ihmisiin, ja apua ja neuvoja saa kyllä, jos vain haluaa.
Hanna: Ja yksi mielenkiintoinen juttu on se, että kiipeilemässä käy paljon nuoria meiltä yliopistolta, ja aina välillä miettii, että siitä saatiin taas opiskelijoille vähän naureskeltavaa. Täytyyhän heillekin jotain viihdettä järjestää!
Kiipeily on myös siitä kivaa, että vaikka tämä on yksilölaji, niin täällä on useimmiten muuta porukkaa, joiden kanssa voi kiipeillä ja miettiä reittejä. Kiipeilyssä ei tarvitse kilpailla tai tehdä kelloa vastaan eli voi kokeilla rauhassa omaan tahtiin juttuja. Toki minullakin on harrastuksissa tavoitteita ja haluan kehittyä, mutta tässä olen ihan omassa ”50-vuotiaiden täti-ihmisten” sarjassa, niin ei kauheasti tarvitse välittää muiden tekemisestä *naurua*!
Markku: Eikä me nyt niin erikoisia sentään olla! Kyllä tuolla kuulee toisinaan muidenkin ääneen pohtivan, että onpa kiva, kun täällä on muitakin viisikymppisiä seinällä. Ihan hyvin voin kuvitella, että jos nyt ei mitään radikaalia tapahdu, niin kyllä meillä on vielä paljon harrastusvuosia jäljellä.
Hanna: Niin, ja kyllähän ikä tuo mukanaan sellaista perspektiiviä, että koska tahansa saattaa sairastua tai tapahtua jotain ikävää, ettei enää pysty tekemään asioita. Nyt pitää tehdä, kun siihen on vielä mahdollisuus! Joka päivä pitää tehdä niin paljon kaikkea mielekästä, kuin vain pystyy, sillä huomisesta ei kukaan tiedä.
Markku: Ja kun on aloittanut myöhemmällä iällä niin on ilo huomata, että vanhemmallakin iällä voi oppia uusia taitoja!
Hanna: Olen miettinyt rohkeutta myös rullaluistelun kohdalla. Siinäkin kuulee usein ihmisten sanovan, että he eivät ikinä uskaltaisi mennä niin kovaa tai mennä liikenteen seassa. Monelta puuttuu uskallus kokeilla uusia asioita. Pitää vaan luottaa, että voi aloittaa uusia juttuja!
Miten kiipeilyharrastus näkyy arjessanne?
Hanna: No, aikanakin muiden lajien harrastaminen on aavistuksen vähentynyt kiipeilyinnostuksen myötä! Täällä käydään nyt aika aktiivisesti yhdessä. Huomaa, että aikaisemmin, kun työpäivän jälkeen halusi ajatukset pois työjutuista, niin saattoi lähteä juoksulenkille, mutta nyt tullaan usein kiipeilemään. Välillä tulee sellaisia työputkia, että lähes kaikki valveillaoloaika tuntuu menevän työasioita miettiessä. Kiipeily vie ajatukset erittäin tehokkaasti pois työstä.
Markku: Kiipeily on tuonut töihinkin lisää puheenaiheita. Välillä pohditaan kiipeilyjuttuja porukalla muiden harrastajien kanssa.
Hanna: Töihin liittyen tuli yksi hauska juttu mieleen. Meille tuli nimittäin töihin taannoin leuanvetotanko. Välillä huomaan töiden keskellä pohtivani, että nyt voisi käydä vetämässä vähän leukoja. Sitten sitä vaan miettii, että mitäs, jos joku opiskelija näkee, että nyt se harjoittelee jo työajalla *naurua*! Ja kyllä ainakin kotona ollaan saatu lisää kunnioitusta omilta lapsilta (24 v, 21 v ja 15 v) kun ollaan kuulemma ”koko ajan” seinällä. Ovat nykyään sitä mieltä, että ollaan vähän maanista väkeä!
Kokonaisuudessaan kiipeilyssä on kyllä tosi monta plussaa. Tämä on meille ensimmäinen laji, jota voidaan tehdä aina yhdessä. Lisäksi, kun asutaan tuossa lähellä, niin tähän hallille on tosi helppo tulla. Sitten, kun täällä käy, niin työasiat ja muut jää kyllä tuohon ovelle, ja täällä voi keskittyä täysillä tähän hommaan.
Lopuksi
Mitenkäs se alussa mainitsemani rohkeus? Yleensä rohkeutta ajatellaan arjessa yksiulotteisena fyysisenä ominaisuutena. Jos rohkeutena pidetään vaikkapa kykyä tehdä itselle vaikeita liikkeitä korkealla kiipeilyseinällä, löytyy rohkeutta suurimmalta osalta kiipeilijöiltä.
Aidoimmillaan rohkeus on kuitenkin vähän enemmän. Rohkeus on uskallusta tehdä asioita välittämättä mahdollisesta pelosta, kivusta tai hetkellisestä epävarmuudesta. Moraalinen rohkeus puolestaan on kykyä toimia oikein välittämättä mahdollisesta vastustuksesta, häpeästä tai vähättelystä.
Vaatii sekä fyysistä että moraalista rohkeutta astua sisään uuteen lajiin ja yhteisöön tilanteessa, jossa onnistuminen tuntuu vähintään epävarmalta. Elämä ja sen suuret ilot kuitenkin piileskelevät mukavuusalueen rajojen tuolla puolen. Joillakin rohkeus riittää noiden rajojen koetteluun ja harkittuun ylittämiseen, niin kuin Hannalla ja Markulla!