Teksti: Tuomo
Free Solo ei ole pelkkä kiipeilyelokuva. Pohjimmiltaan elokuva valottaa yhdysvaltalaisen kiipeilytähden Alex Honnoldin tarinaa. Tarinaa, jossa ujo poika ajautuu kiipeilemään yksin ja lopulta nousee kiipeilymaailman huipulle poikkeuksellisilla taidoillaan. Minulla elokuvaa katsoessa päällimmäinen tunne oli loppua kohden paheneva selittämätön ärtymys. Lopulta ärsytys manifestoitui pimeässä salissa pukeutumiseen vain odottaen hetkeä, kun elokuva loppuu ja valot syttyvät.
Alkuun oli vaikea tavoittaa mikä elokuvassa ärsytti. Olihan kyseessä sentään historiallinen kiipeilysuoritus maailman ikonisimmassa kiipeilykohteessa. Paikalla, jossa kiipeilijät ovat mitelleet taitoja ja voimia vuosikymmeniä kohottaessaan inhimillisen suorituskyvyn rajoja kohti uusia korkeuksia. Kaunista kuvaa, kauniissa paikassa ja kiipeilyä maailman huipputasolla palkittujen tekijöiden toteuttamana.
Muutamia kömpelöitä kuvauskikkoja (esimerkiksi Alexin putoaminen köysikiipeilyssä ja heiluva kamera) lukuun ottamatta kuvaus oli varsin kaunista. Tosin alkuun ihmettelin, miksei elokuva onnistu välittämään kunnolla kallioiden korkeutta. Elokuvan edetessä oikeastaan vesiputouskohtaus on ensimmäinen, jossa korkeuden tunne välittyi tehokkaasti. Ehdin jo miettiä, miksei tätä vaikutelmaa haluta laajemmin tehostaa kuvauksella. Tämä kuitenkin selvisi loppukohtausta katsoessa, jossa Alex nousee kallion päälle ja kuva vetäytyy lähikuvasta ulos paljastaen koko kallion Alexin kutistuessa pieneksi pisteeksi kallion päällä. Viimeistään tuossa kuvassa kallion kokosuhde hahmottuu henkeään haukkovalle katsojalle. Tätä haluttiin selvästi säästää viimeistä kohtausta varten, jotta elokuvan loppukohtaus olisi mahdollisimman vaikuttava ja tarinankerronnallisesti päätös on varsin looginen.
Elokuvan aiheuttama ärtymys oli selittämättömyydessään jopa hieman hämmentävää. Eikö minun tulisi kiipeilijänä olla varauksettoman ihastunut elokuvaan. Lehdistön ennakkoarviothan hehkuttivat elokuvaa. Ja yleisö taputti! Miksi ärtymys? Eikä kyse ollut tietenkään siitä, ettei elokuva ollut pelkästään kiipeilyelokuva vaan pikemmin henkilökuva. Elokuvan painopisteen valinta Alexin persoonaan ja henkilöhistoriaan oli selkeästi parempi kuin keskittyä pelkkään kiipeilysuoritukseen perinteisen kiipeilypornon tapaan. Valinta on myös varsin ymmärrettävä, kun huomioidaan elokuvan tuottajatahon intressit paljon kiipeilijöitä laajemmalle katsojakunnalle soveltuvasta elokuvasta.
Täydellinen juoni
Elokuvassa Alex Honnoldista maalataan sympaattinen kuva erikoisen perheen erikoisena lapsena. Päähenkilö tekee hyväntekeväisyystyötä, on kasvissyöjä ja aivokuvauksen mukaan hänellä on poikkeukselliset aivot. Kuinka poikkeukselliset, siihen ei elokuva välitä vastata.
Alexin perhe vaikuttaa varsin erikoiselta jopa maallikon ymmärryksellä. Perheen isä kuoli Alexin ollessa teini-ikäinen. Alexin äidin kertomana isä oli poissaoleva ja tunsi olevansa elossa vain perheen matkustaessa. Elokuva piirtää kuvan ärtyneestä miehestä, jolle nykymaailma äidin mukaan todennäköisesti diagnostisoisi Aspergerin syndrooman. Isän kuoleman jälkeen vaativa äiti piti huolta perheestä asettaen nuorelle Alexille ajoittain kohtuuttomia tavoitteita. Vain täydellisyys oli tarpeeksi.
Lapsuuden ja nuoruuden olosuhteet muokkasivat Alexista sosiaalisesti kömpelön hahmon, joka päätyi kiipeilemään yksin ollessaan liian ujo ja estynyt löytääkseen itselleen kiipeilyseuraa. Soolokiipeily vaikutti olevan vastaus kiipeilykavereiden puutteen ohella myös Alexin riittämättömyyden tunteeseen. Kiipeilyssä saavutetut onnistumiset saivat kunnianhimon liekin talttumaan edes hetkeksi vain syttyäkseen hetken kuluttua uudelleen entistä vahvempana. Soolokiipeilyn armottomuus epäonnistumisten suhteen sopi tunnesäätelyltään hieman epätavallisen Alexin pirtaan. Elokuvassa Alexin ystävä toteaakin:
”Tämän reitin onnistunut kiipeily soolona on olympiavoittoon verrattava suoritus. Ja jos et onnistu voittamaan kuolet.”
Elokuva saa pohtimaan pelon erilaisia muotoja. Useimmille meistä kilometrin kallioseinämän kiipeily ilman köyttä on pelottava ajatus. Toiselle sitä on ihmisten kohtaaminen. Vaikka yleensä ihmiset pelkäävät suunnilleen samankaltaisia asioita, on pelko kuitenkin varsin subjektiivinen kokemus.
Elokuva onnistuu valottamaan tämän poikkeuksellisen urheilijan henkilöhistoriaa ja erikoisen taituruuden ja mielenhallinnan taustalla vaikuttavia olosuhteita. Hetkittäin tämän erikoisen persoonan seuraaminen jopa naurattaa. Alexin pragmaattinen suhtautuminen vaikkapa uuteen tyttöystävään on hauskaa, kunnes muistaa, että kyseessä on oikeat ihmiset ja oikea ihmissuhde.
Näin täydellistä ”vaikeuksien kautta voittoon”- draamaa maalaillen elokuva etenee kuin tarkkampujan luoti kohti kaikkien tuntemaa loppuratkaisua. Vaikeiden lähtökohtien muovaama tulevaisuuden sankari kamppailee, erehtyy, pettyy ja lopulta saavuttaa tavoitteensa. Näitä elementtejä elokuvassa kuvaavat Alexin harjoittelu, loukkaantumiset, epäonnistunut ensimmäinen sooloyritys ja lopulta katsojan kämmeniä hikoiluttava onnistuminen. Dokumentti kulkee kuin Hollywood juna kohti mittasuhteet paljastavaa loppuhuipennusta ja lopun otelautavitsiä.
Liian hyvä?
Voiko tarina olla liian hyvä? Ilmeisesti voi. Ainakin itselleni tämä elokuva oli yksinkertaisesti liikaa. Liian hyvä vaikuttaakseen yksityiskohdiltaan uskottavalta. Toki luotan siihen, että kaikki elokuvan tapahtumat ja ihmiset ovat todellisia, mutta kokonaisuutena elokuvasta tuli kovin laskelmoitu olo. Aivan kuin dokumentin tekijät olisivat napanneet käsikirjoituksen suoraan Disney-elokuvasta ja keränneet kasaan kuvamateriaalin, joka sopii tähän elokuvan perusrakenteeseen ilman mitään yllätyksiä.
Jos dokumenttia voi kritisoida ennalta-arvattavaksi niin tämä todella sopii kuvaukseen. Itseasiassa elokuvan katsomisen sijaan muun yleisön reaktioiden seuraaminen elokuvan aikana oli huomattavasti mielenkiintoisempaa ja yllätyksellisempää. Istuinkin arviolta kolmasosan leffan ajasta poikittain tuolissa vain seuratakseni muiden reaktioita elokuvan eri kohtauksiin.
Osan materiaalin leveydestä olisi toivonut uhrattavan syvyyden lisäämiseksi. Nyt elokuva esitteli monta teemaa hahmon takaa syventymättä mihinkään kunnolla. Myös osan ajatustyöstä olisi suonut jätettävän katsojan oivallettavaksi, eikä kaikkia kohtauksia olisi tarvinnut selittää auki osin teennäisen oloisilla dialogeilla Alexin ja sivuhahmojen välillä.