Teksti: Liisa Peltonen, Äitiyslomalta kirjoitteleva alpinisti, jonka viimeisin unelma on mennä junalla Kirgisian vuorille kiipeilemään.
Kuvat: Piritta Mutanen, Arno Viitaniemi ja Emma Karjalainen
—————-
Kirjoittelin tovi sitten Instagram-sivullani raskauden myötä nousseesta painostani ja siitä seuranneesta epävarmuudesta kiipeilijänä. Olen kokenut alpinisti, kiipeilyhallien vakioasiakas, sekä innokas trädikiipeilijä ja kehoni on ollut tarpeellisin työkaluni vuorilla. Se on ollut vahva, kestävä ja sinnikäs. Raskauden myötä pehmentynyt kehonkuva on kuitenkin saanut minut epäröimään sovinko enää kiipeilyhalleille ja -kallioille.
Pohdin, kelpaanko enää kiipeilijäksi sellaisena kuin olen, koska painan enemmän?
Olen vuosien varrella päätynyt jokseenkin virheelliseen kuvitelmaan, jossa kiipeilijän ihannekeho on rasvaton ja lihaksikas. Olen nähnyt halleilla pullistelevat hauikset ja kuullut lukemattomat pukuhuonevitsit vatsamakkaroista, joita ei puristelusta huolimatta näy missään. Olen seurannut sosiaalisessa mediassa vain yhdestä muotista valettuja ammattikiipeilijöitä ja korviini on kantautunut kommentit siitä, kuinka kevään projektien onnistuminen on kiinni enää parista pudotetusta kilosta. Olen kuunnellut ihmettelyä ihmisten painosta ja kauhistellut ystävieni tarinoita heille kallioilla tokaistuista ikävistä sanoista – ”Kiipeäisit kovempaa, jos painaisit vähemmän”.
Varsinkin omaan kehoon kohdistuva kritiikki elää kiipeilyn parissa vahvana, mutta myös muiden kiipeilijöiden kroppiin suuntautuneet kommentit ovat yllättävän yleisiä. Julkinen keskustelu kiipeilijän kehonkuvasta keskittyy usein lihaksikkaan kehon hyväksyntään kiipeilyn ulkopuolisessa yhteiskunnassa. Yhtä tärkeää on kuitenkin kaikenlaisten kehojen hyväksyntä ja arvostus kiipeily-yhteisössä. Kiipeilijän ei tarvitse olla rasvaton, lihaksikas, lyhyt, pitkä tai edes pitkäkätinen nauttiakseen lajista.
Kiipeilyn harrastajan keholle riittää mainiosti, että se vain on.
Toivoisinkin, että lajin parissa keskityttäisiin lihaserottuvuuden ja painon pudottamisen ylistämisen sijaan vielä entistäkin enemmän siihen, miltä kiipeily tuntuu. Polte haukkarissa pumppaavan reitin jälkeen tai kiusallinen vapina otteelle jännittyneen jalan pohkeessa ovat asioita, jotka tuntuvat aivan samalta riippumatta siitä, millainen keho kiipeilijällä on. Lajin parhaita puolia ovat yhteinen ilo onnistumisista, itsensä ylittämisen riemu, juuri oikean betan oivaltaminen, kivat kaverit ja uudet kannustavat tuttavuudet. Kaikki asioita, jotka eivät liity kiipeilijän kehoon.
Suhteellisen uutena lajina kiipeilyllä on loistavat mahdollisuudet välttää vanhojen lajien sudenkuopat aikuisten harrasteliikunnassa, kilpaurheilussa sekä nuorisovalmennuksessa. Kiipeily on ainutlaatuinen harrastus, joka sopii todella moneen elämänvaiheeseen. Laji on parhaimmillaan leikkisä tapa liikkua, eikä sen harrastajaa ei ole sidottu aikatauluihin, tai orjallisesti noudateltaviin kunto-ohjelmiin. Kiipeily on monipuolinen liikuntamuoto, joka kehittää lihasvoimaa ja liikkuvuutta, sekä tuo ihmisen osaksi hallien sosiaalista yhteisöä.
Kiipeilyä voi harrastaa miltei kuka vaan, koska vaan, milloin vaan ja millaisena vaan.
