Teksti ja kuvat: Tuomo
Joskus eteen tulee probleema joka on yksinkertaisesti pakko kiivetä!
Tämä tarina alkaa kesältä 2019 kun Lpr-kiipeilyn WhatsAppiin tärähtää kuva huikean kokoisesta murkulasta. RetkiSaimaan Paula oli bongannut komean kiven melontaretkellään ja laittanut kuvan kiipeilijöiden viestiketjuun.
Oma katse kiinnittyy välittömästi kuvassa olleeseen korkeaan kanttiin, jonka muoto tuo mieleen Keski-Eurooppalaiset kirkon tornit. Tuo pitää lähteä katsomaan! Nopeasti tulee tietoon, että kivi on saaressa ja innostus hieman lopahtaa. Milläs sitä nyt veneetön mies lähtee saareen kiipeilemään? Töiden ja muiden kiipeilyprojektien vuoksi homma painuu pikkuhiljaa unholaan.
Treeni-innostus reissun myötä
Loppuvuodelle 2019 suunniteltu kiipeilyreissu Espanjan Albarracíniin nostatti syksyn treeni-intoa siinä määrin, että kiipeily kulki kohtuullisen mukavasti. Onnistuneen reissun jälkeen mieli alkoi askarrella kotimaan kevätprojektien parissa. Mistähän löytyisi sopivia uusia haasteita lähialueilla?
Tässä yhteydessä mieleen muistui kuva edelliseltä kesältä! Ei muuta kun puhelin käteen ja yhteys Paulaan, että missäs tämä murkula olikaan? Kun paikka selvisi ja kevätaurinko paistoi niin tein nopeasti päätöksen lähteä katsomaan kiveä paikan päällä vaikka helmikuinen pakkanen ja napakka tuuli vielä nipisteli poskia.
Bonks!
Paikanpäällä selvisi nopeasti, että vaikka kuvakin näytti hyvälle, niin todellisuus oli vielä parempi! Kyseessä on selkeästi hienoin projekti joka itselleni on tullut Kaakkois-Suomessa vastaan. Linja oli selkeä kantti ja oikealle kädelle oli tarjolla ainoastaan melko pieniä otteita. Ainoa pientä huolta herättävä tekijä oli kiven noin kuuden metrin korkeus yhdistettynä melko kiviseen alastuloon, johon oli lisäksi kaatunut iso puu poikittain. Into kevään ja lämpimämpien kevätkelien odotukseen nousi kuitenkin heti pari pykälää.
Lämpimämpien kelien saavuttua ja jäiden lähdettyä sovittiin ensimmäinen tutustumisreissu kivelle Paulan, Teemun ja Henryn kanssa. Kävelyn sijaan tämä reissu heitettiin jo moottoriveneellä.
Alastulon huonouden vuoksi mukana oli monipuolisesti työkaluja ja nopeasti kohteeseen saavuttuamme rakennusmestari Tapiola totesi, että puuhan on tässä tapauksessa hyvä uutinen: ”tähän rakennetaan lava” totesi mies ykskantaan alastulon nähtyään.
Lava rakentui nopeasti samalla kun itse virittelin köyden ja aloin putsata reittiä ja tutkia otteita.
Ensimmäiset yritykset
Jo ensimmäisellä reissulla pääsin testaamaan reittiä ensimmäistä kertaa. Muuvit tuntuivat melko hankalilta ja oikeita asentoja ei tuntunut löytyvän millään. Kantteja kiipeillessä perusongelma on usein se, että kantista tulee vedetyksi ”liian lujaa” ja siten vetäen itsensä epätasapainoon. Tämä vinkki mielessä yritin keskittyä enemmän oikeiden asentojen hakemiseen kuin varsinaiseen otteista vetämiseen. Huomattavaa edistystä ei tuolla reissulla kuitenkaan saavutettu.
Kesän aikana saatiin aikaiseksi muutamia yhteisiä reissuja kivelle, mutta venematkan ongelma yhdistettynä kiven muun tarjonnan vähäisyyteen muodosti tilanteen, jossa pääsin käymään paikalla muistaakseni vain kaksi kertaa koko kesän aikana. Kaikki muuvit löytyivät, mutta kokonaisuus ei auennut.
Uusi vuosi!
Jo toisen koronakevään ensimmäiset lämpimät kevätpäivät kaiuttivat korviin saariprojektin kutsun. Tänä keväänä se menee, totesin päättäväisesti kiipeilykavereille!
Varmuudeksi päätin käydä puhdistamassa lumet kiven päältä heti ensimmäisenä lämpimänä päivänä, jotta kivi olisi kiipeilykunnossa mahdollisimman nopeasti. Nyt en jättäisi projektia venekyytien varaan vaan hoitaisin projektin pakettiin jo jäiden aikaan kun saareen pääsee kävellen.
Kevään ensimmäinen kiipeilyreissu Villen kanssa lupaili hyvää projektin selvittämisen suhteen. Sain kevään ensimmäisessä sessiossa kaikki muuvit tehdyksi ja pari hyvää yritystä aikaiseksi, mutta hiihtoloman ja aikaisemmin aukeavan hallin vuoksi jouduttiin jättämään leikki kesken.
Paluu saareen tapahtui noin viikkoa myöhemmin kun lumisateiden jälkeen aamu valkeni aurinkoisena ja lämpimänä. Sovittiin Villen kanssa revanssiretki saareen. Hyvien lämmittelyiden ja köydessä muisteltujen muuvien jälkeen olin valmis. Nyt se menee!
Ja niinhän siinä kävi, kuten yleensä tällaisissa tilanteissa käy. Hermoillessa sekoilin betassa ja lipsauttelin jalkoja. Jääkö ensireissu taas seuraavaan kertaan?!
Parin minuutin hengittelyn jälkeen päätin yrittää vielä kerran ja tällä kertaa kaikki meni nappiin. Oli huikea fiilis napata kruksimuuvin jälkeinen parempi krimppi, huokaista syvään korkeuksissa ja tehdä pari helpompaa muuvia kiven päälle kevätauringon paistaessa ja Villen antaessa kannustavat aplodit.
”Huh huh mikä LINJA!”
Kiipeily ei ole fyysisesti kovinkaan raskasta, vaan kyseessä on erityisen hieno tekninen haaste. Toki korkeus ja huonohko alastulo luovat osaltaan myös pienen jännityselementin, mutta sillähän ei pitäisi olla vaikutusta boulder probleeman vaikeuteen. Ajattelisin linjan olevan vaikeudeltaan keskiseiskaa, mutta mikä tärkeämpää laadultaan taattua kolmea tähteä!
Suosittelen ehdottomasti keväistä vierailua jos luonteikas linja kiinnostaa!
Kiitokset kiven löytäjille, lavanrakentajille ja kiipeilykavereille!
Ps. Taipalsaaren puolellahan tämä todellisuudessa on, mutta eikös me kaakonkulmalla olla yhtä suurta perhettä kuntarajoista välittämättä?!