Teksti, kuvat & video: Tuomo
Kolmen kuukauden mittaiseksi suunnittelemani intensiivisempi harjoitusjakso lähestyy puoliväliä. Treenit ovat sujuneet melko odotetusti ja kiipeilykunto kohenee hyvää vauhtia. Tästäkin huolimatta mieltä kalvaa ajatus siitä, olenko sittenkin asettanut tavoitteet liian korkealle? Tällä hetkellä ulkona kiipeämäni reitit ovat vielä valovuoden päässä tavoitteista. Riittääköhän aika?
Sitä on kuitenkin turha jäädä murehtimaan, sillä tavoite on asetettu eikä siitä aleta kesken kaiken luistamaan. Täytyy vain tehdä suunnitellut harjoitukset täysillä, käydä kiipeilemässä mahdollisimman paljon ulkona ja yrittää parhaansa. Ja tietysti toivoa kuivaa ja kuulasta syksyä…
Asenne
Tavoitteet ja päättäväisyys laittoivat laajemminkin ajattelemaan asenteen merkitystä kiipeilyssä. Mielestäni se on hyvin oleellinen, mutta usein ylenkatsottu asia. Usein hallilla tai kivillä kuulee ihmisten lähtevän reitille asenteella ”ei se varmaan tänäänkään mene, mutta voihan sitä kokeilla” jne. En ole psykologi, mutta tämänkaltainen negatiivinen ajattelu tuskin ainakaan parantaa vaikeaa suoritusta. Huomaan syyllistyväni samaan ajoittain itsekin.
Vielä edellä mainittuakin pahempi lähtökohta reitille on kuitenkin se, että kuvittelen jonkun reitin olevan helppo. Tämä ajatus voi johtua vaikkapa matalammasta greidistä tai siitä, että olen projektoinut reittiä aikaisemmin ja menen siihen ajatuksella, että tänään reitti menee helposti. Jos ensimmäiset yritykset eivät lähde toivotulla tavalla seurauksena on usein turhautuminen joka tappaa oman kiipeilyn totaalisesti. Turhautuneena puristan otteista liikaa ja tekniikka hajoaa täysin. Kiipeilyn rentous on poissa, kun kaikki ajatukset pyörivät vain siinä kuinka vaikealta kiipeily tuntuu.
Omassa kiipeilyssä ainakin paljon paremmin toimii positiiviset mielikuvat ja päättäväinen asenne. Käyn ennen vaikeaa suoritusta reitin läpi mielessäni. Teen tämän usein kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla kelaan reitin ikään kuin ulkopuolisen näkökulmasta eli miltä reitti ja kiipeily näyttää jos tarkastelisin sitä vaikkapa videolta. Aloitan ”nauhoituksen” aivan reitin alusta ja käyn sen mielessäni läpi aina toppaamiseen tai reitin loppuun asti.
Seuraavaksi kelaan reitin siten, että mietin tarkkaan miltä kukin muuvi tuntuu tehdessä. Tässä ”videossa” usein mietin mikä kohta tuntuu vaikealta, missä pitää olla erityisen tarkkana ja kuinka säilytän hyvän hengitysrytmin ja tekniikan koko kiipeilyn ajan. Mielikuvassa pääsen reitin aina ylös vaikka joudun tekemään paljon töitä ja lopussa fiilistelen kuinka hyvältä tuntuu kiivetä projekti.
Olen havainnut, että harjoittelemalla näiden mielikuvaharjoitusten tekemiseen ei mene montaakaan minuuttia. Uskoisin sen kuitenkin auttavan kohti parempaa kiipeilyä. Onnistuneen mielikuvakiipeilyn jälkeen mieli on positiivisesti latautunut tulevaan haasteeseen ja koen, että onnistumisen todennäköisyys on huomattavasti parempi kun jos vain ”lähden kokeilemaan reittiä ja katson miten käy”.
Kiipeily tekee joskus kipeää, on toisinaan ärsyttävää ja lähes aina vaikeaa. Uskon, että kehittyvä suhde näihin vaikeisiin asioihin määrittää oman suorituskykyni rajat.
Seuraava osa treenipäiväkirjaa julkaistaan tuttuun tapaan perjantaina 14.8.